Ajasta, jota ei ole

syreenit

Askeleeni rahisevat hiekkatiellä, maisema pursuu kesää. Ilma on tuoksuista raskas. Kesäilta kevyt kuin kesäilta.

Peltojen jälkeen metsä sulkee huomaansa pienen kylän. Puolet sen taloista on kuin unohtunut tyhjilleen. Ruutuikkunoita peittävät verhot kätkevät taakseen rukin, jonka pyörä on pysähtynyt, räsymatot, joita ei enää astella. Kirjoituspöydän, jonka pinnalle pöly hitaasti laskeutuu.

Viivyn hetken puutarhan laitamilla, päivä hiljenee illaksi. Ajattelen sanoja, joita kirjoituspöydän ääressä on kirjoitettu. Kirjeitä, joihin on kätketty rakkautta ja ikävää. Viestejä jonnekin kauas, tuntemattomille seuduille jossakin itärajalla. Kirjeitä, jotka olivat ainoa yhteys. Kirjoituspöydän laatikkoon unohtunutta viestiä, joka ei koskaan ehtinyt perille.

Kirkonkylällä kuulin, että pihakoivuun osui viime kesänä salama. Siitä se oli leiskunut voimalla talon seinään, mutta ukkosmyrskyssä vettyneet seinät säästyivät. Ikkunankarmit romahtivat, mökin surulliset kasvot.

Uupumatta kukkivat syreenit autioituneen kylän puutarhoissa. Taitan oksan mukaani, kuljen sen tuoksussa ja ajattelen aikaa, joka yhä on.

Valoa paperin läpi

1975

Joskus kirjoittaminen on valon vangitsemista paperille. Valon, jota ei voi kahlita, valon, joka lisääntyy pirstoutuessaan, kuten tuli. Olen elänyt myös sellaisia hetkiä, jolloin on vaikeaa hengittää ilman kirjepaperia; on pakahduttava halu jakaa kokemansa. Antaa musteen valua kynän kärjestä paperille, piirtää hetki sanoiksi.

On hurmaavaa saada kirjoittaa sata kirjettä sellaiselle paperille, jossa valo jo on. Käyttämäni kirjepaperi on vuodelta 1975 ja siihen on vesileimattu Suomen leijona. Ylpeydeksi ja iloksi Suomesta! Kun asetat paperin valoa vasten, saatat nähdä siitä häivähdyksen. Paperilla valo on loppumatonta, kuten kesäyössä on.

Pidän myös siitä ajatuksesta, etteivät pienen pohjalaisen kirjakaupan arkistoihin unohtuneet paperit päätyneet kiiltäväpintaisten mainoslehtien sekaan paperinkeräykseen. Niistä tulee kirjeitä Pohjanmaalta ja ne matkustavat ympäri Suomen.

Kolmas syy, miksi rakastan juuri tätä paperia on se, että leikkaan jokaisen käyttämäni arkin kahtia. Alunperin nämä olivat konseptimallisia, avattuna A3-kokoisia. Kaksi tuntematonta lukee siis oikeastaan samaa paperia, toisistaan tietämättä. Ehkä pitelevät kirjettä valoa vasten, ajattelevat hetken toisiaan.

Päivä, jona minusta tuli tuntematon

FullSizeRender

Haluaisin lähettää teille kirjeen, hän kirjoittaa. Allekirjoituksena etunimi.

Minua teititellään. Minua hämmentää. Olen satunnainen ohikulkija kirjastonkäytävillä, tuntemattomien kaupunkien kaduilla. Hän haluaa kirjoittaa minulle. Olen kukatahansa. Postilaatikosta pudonnut nimikyltti.

Ehkä hänen kaupungissaan on jo pimeää, ehkä hän kirjoittaa minulle juuri nyt.

Kun kyllästyin kirjoittamiseen

18644838_116255822288807_4637779916140576768_n(1)

Ennen kuin olin kirjoittanut ainoatakaan kirjettä, mietin millainen matka sata kirjettä tuntemattomille olisi. Millaisissa hetkissä kirjoittaisin, miltä se tuntuisi.

Ottaa eteensä ilta toisensa jälkeen valkoinen arkki, asettaa kynänsä paperille ja aloittaa. Rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas… Aloittaa aina alusta, uusi paperi, uusi nimi ja kohtaaminen. Väsyisinkö jossain vaiheessä kirjoittamiseen?

Kerroin projektista ystävälle ennen kuin kerroin kaikille. Sanoin, että kenties kyllästyn 43. kirjeen kohdalla. En malttanut ajatella ajatusta loppuun: mitä sitten tekisin kun olisin kyllästynyt. Olin niin innoissani kirjoittamisesta. Päätin kirjoittaa sata kirjettä. Ja sitten kerroin kaikille.

Eräänä iltana istuin kauniin huvilan puutarhassa merenrannalla ja halusin kirjoittaa. Otin laukusta paperia ja yritin. Sommittelin sanoja. Tuskastutti. Ajatukset menivät solmuun ja yritin enemmän.

Käänsin arkin, kirjoitin. Kyllästyin. Ennen kuin tajusinkaan, olin rypistänyt kirjeen ja heittänyt sen ruohikkoon. Ensimmäistä kertaa olin hylännyt kirjeen – tätä en halua lähettää. Tämä ei ole oikein.

Hengitin.

Ilta oli viilenemässä, kiedoin huivia tiukemmin ympärilleni. Kuuntelin lokkien huudot meren yllä.

Lakkasin yrittämästä. Kuuntelin hiipivän yön äänet. Ajattelin tuntematonta, kuuntelin. Otin uuden paperin ja aloin kirjoittaa. Kynä kulki vapaasti paperilla eikä pysähtynyt ennen kuin olin kirjoittanut nimeni alle.

Sinetöin kirjeen puutarhassa, sujautin laukkuuni. Pyöräilin läpi hiipuvan valon ja häviävän maiseman. Seuraavan kirjeen kirjoitin ennen aamiaista. Ilolla.

Ajattelin rutattua paperia ruohikolla. Se oli 43. kirje.

Ensimmäiset piirrot

IMG_2051

Meri kohisi kallioita vasten ja päivä oli auringonkevyt. Askeleni rannalla yhtä kevyet.  Kalliosyvänteessä valo osui johonkin valkeaan. Poimin lokinsulan käteeni.

Illalla tunnustelin sulan sileää pintaa, sen kosketusta tuskin tunsi.  Himmeässä valossa tarkastelin sen kapeaa kärkeä. Otin veitsen käteeni ja vuolin sulan terän auki. Hipaisu musteen pintaan ja sulka varovasti paperia vasten.

Ensimmäiset piirrot kuin taikaa! Kynäni toimii! Voimalintuni sulka. Yksinkertaista ja vahvaa.

Sellaisen äärellä, jota rakastan. Maailman äärillä tai kirjoituspöytäni ääressä. On niin paljon kaunista ja hurmaavaa. Vapaudessaan lentävän pudonnut sulka. Jaettavaksi asti.

Remingtonissa ei ole huutomerkkiä

FullSizeRender

Katuvalot ovat jo sammuneet ja maisema on vaiti. Rullaan paperin Remingtonin telalle ja alan kirjoittaa. Suloinen säksätys täyttää tilan.

Remingtonissa on kaikki. Ääkkösetkin, vaikka se valmistettiin vuonna 1939 jossakin valtamerten takana. Mutta silloin kun haluaisin painottaa sanomaani huutomerkillä, nostan käteni pyöreiltä näppäimiltä ja etsin. Huutomerkkiä ei löydy, ei edes pystyviivaa, jonka voisin lyödä pisteen ylle. Joten huutomerkki jää lyömättä paperiin.

Jätän tilalle hiljaisuutta. En edes pistettä vaan tyhjän tilan. Vaihdan riviä ja aloitan uuden virkkeen.

Toisinaan hiljaisuus voimistaa sanojamme huutoa enemmän

Eilen kirjoitin täällä

18381032_206097496566819_7127815990867394560_n(1)Rakastan kirjoittaa maisemassa. Joitakin paikkoja on oikeastaan helpompaa kokea, kun on mukana kirjepaperia ja voi hengittää tekstin kautta. Hetkessä, jossa pysähtyy ja nostaa katseensa paperista ja näkee maiseman avautuvan edessään, on vaikea olla olematta onnellinen. Ja onneksi ei tarvitse. Murheen kantaa yksinkin, sanovat, mutta iloon tarvitaan kaksi. Haluaisin jakaa kanssasi kaikki maisemat.

On hurmaavaa huomata, miten erilaiset näkymät ohjaavat ajatuksiamme. Kiinnitymme johonkin yksityiskohtaan, joka äkkiä avautuu vertauskuvallisella tasolla. Ja hetkessä ymmärrämme maailmaa taas vähän enemmän. Maisema jättää jälkensä tekstiin. Teksti jättää jälkensä maisemaan.  Olen onnellinen, että kirjoitin juuri tässä.

Yhtälailla kuin maisema, myös ihmiset avaavat silmiämme eri tavoin. Tie näyttää aina erilaiselta riippuen siitä, kenen kanssa kuljemme. Teemme huomioita matkasta, kuljemme hiljaa. Äkkiä puusta rävähtää lintu, joka keskeyttää lauseen. Kohta olemme jo toisaalla.