Sadas kirje

 

viimeinen kirje

Sadas kirje lähdössä maailmalle

Vuosi kirjepaperilla on ollut hurmaava!

Olen viettänyt upeita hetkiä kirjepaperilla – niin kevyitä, syviä ja herkkiä, ettet ehkä uskokaan. Olen kohdannut kirjeissä kovin erilaisia ihmisiä. Nuorin oli 5-vuotias poika, joka oli kuullut haastatteluni radiossa ( https://satakirjetta.wordpress.com/media/ ) ja vanhimmat varmasti isomummoikäisiä. Olen kirjoittanut duunareille, businessmiehille, työttömille, eläkeläisille. Olen kirjoittanut lähikaupunkiini ja Euroopan laitamille.  Olen kirjoittanut ihmisille.

Uskon, että kaikki me haluamme tulla kohdatuiksi, eikä merkityksellistä silloin ole se, millaisia ovia olemme takanamme sulkeneet, millaisia rooleja päällemme pukeneet. Jos voisimme olla vain ihmisiä toisillemme.

Olen rakastanut jokaista kirjettä. Olen kirjoittanut kotona lyhtyni valossa, olen kirjoittanut kallioisilla rannoilla, puistoissa, kahviloissa, vuoristossa ja kirjastoissa. Olen kirjoittanut maailmasta ja hetkistä.

Kiitollisena olen saanut lukea viestejä kirjeensaajilta. Että sanani ovat joskus olleet juuri sellaisia, kun he ovat kaivanneet. Että he ovat saaneet niistä iloa tai rohkaisua, joskus lohtuakin. Että kirje on saapunut juuri oikeaan aikaan. Että he ovat viipyneet sanoissa, säilyttäneet kirjeen, lukeneet uudestaan. Että joku on ollut yksinäinen ja kokenut, että olen lähellä.

Ennen ensimmäistä kirjettä, epäröin hiukan, kuka minulta haluaisi kirjeen, tämähän on ihan hölmö idea. Ihmiset pitävät minua ihan pöhkönä. Kuuntelin hetken epäröintiäni, sitten kuuntelin minua. Haluan tehdä jotakin tällaista, minähän olen juuri tällainen. Jos tuhat pitää hölmönä ja yksi ilahtuu, en häviä mitään. Ja seuraavalla viikolla kuriiri ajoi pihaani ja pyysi allekirjoittamaan lähetyksen, pienen pahvilaatikon täynnä kirjekuoria.

Viime perjantaina kirjoitin viimeisen kirjeen sadasta, tein sen satojen tuhansien tuntemattomien silmien alla suorassa lähetyksessä. Taitoin paperin kuoreen, sinettilakka valui hitaasti (ja oli sytyttää kirjeen palamaan) – sinetöin viimeisen kirjeen sadasta kirjeestäni tuntemattomille.

(Jos haluat kurkistaa, voi nähdä sen vielä täällä: https://areena.yle.fi/1-4171496)

Mainokset

Maailma on hassujen sattumusten kaupunki

19931618_1952477905031335_5031472093259104256_n

Olen kirjoittanut ja kirjoittanut. Kymmeniä kirjeitä ja taas kymmeniä. Kun keräsin nimiä vihkooni, kirjoitin nopeasti järjestyksessä ylös ensimmäiset sata. Nimi ja osoite kauniisti alekkain. Vihkon viimeisellä sivulla erään nimen jälkeen ei kuitenkaan ollut osoitetta laikaan. Selasin läpi Twitterin enkä löytänyt hänen viestiään. En Instagramista, Facebookista tai sähköpostistani. Mira oli pyytänyt minulta kirjettä ja unohtanut antaa osoitteensa. Ehkä hän silti odotti.

Sadan kirjeen tarina alkoi väärään osoitteeseen lähetetystä kirjeestä. Päätin etsiä Miran osoitteen. Löysin viisi. Kuka heistä olisi oikea Mira? Ehkä kirjoittaisin jälleen väärään osoitteeseen. Tai ehkä ihan oikeaan. Päätin kirjoittaa heille kaikille.

Leikittelen ajatuksella viidestä samannimisestä, jotka ehkä samalla hetkellä kumartuvat poimimaan kirjettä eteisen lattialta, avaavat varovasti kirjekuoren, ovat kukin ihan oikea Mira.

Sattuma iskee takaisin

kuninkaallinen

Kummallisia asioita tapahtuu. Sain muutama viikko sitten viestin tuntemattomalta ihmiseltä, että hän oli ostanut vahingossa lentolipun väärällä nimellä, minun nimelläni. Hänen ystävänsä oli lapsuudessaan kantanut samaa nimeä kuin minä nyt. Minusta se kuulosti samalta kuin joku lähettäisi kirjeen väärään osoitteeseen. Koska vääriä ihmisiä ei ole olemassakaan, istuin muutamien päivien päästä Helsinki-Vantaalla matkalippu kourassa ja muistikirja laukussa. Matkalla tuntemattomaan kaupunkiin.

Kööpenhamina oli minulle hyvä. Päädyin asumaan espanjalaisen taiteilijan boheemiin kotiin. Lattialankut narahtelivat askelteni alla, ikkunan alla avautui kapea katu, kivitalojen helmoissa 17 galleriaa.

Kuljin paikoissa, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Kiipesin yhä kapenevia portaita hipaisemaan kirkontornin kultaista kupolia. Tuuli kävi hiuksiini ja minä pelkäsin. Kunnes näin punatiilisten kattojen rajaamilla kaduilla kulkevat ihmiset. He olivat minulle tuntemattomia, he kulkivat omia teitään.

Viivyin kuihtuvassa puutarhassa puhumassa elämästä vanhojen naisten kanssa. He olivat kesyttäneet haikaran. Uppouduin 400 vuotta vanhoihin maalauksiin, jotka olivat yhä minulle totta. Join teetä antikvariaatin yläkerrassa, missä kirjojen tuoksu huumaannutti minut ja katosin hetkeksi muistikirjani sivuille.

Kuninkaallisen kirjaston lukusalin ovi oli raskas, sen takana avautui pehmeä hiljaisuus. Löysin paikkani tuntemattomien keskeltä, avasin muistikirjani. Ehkä lainasin ilmassa leijuvia vieraita ajatuksia, sanat asettuivat paperille toisin kuin koskaan aiemmin. Elin hetkeä ja silti kirjoitin aivan toista maailmaa.  Ennen kuin lähdin poimin laukustani kirjepaperia, jätin viestini tyhjään kirjelokeroon. Jonakin päivänä joku löytäisi sen sieltä, lukisi vierasta kieltä. Ehkä tunnistaisi sanojen rytmin, ajattelisi samat ajatukset, ne olisivat hänen omiaan.

Tämähän on henkilökohtaista

17333449_1086338274804200_3104952628463796224_n

Katson paperia valoa vasten. Kirjepaperi sukeltaa pää edellä kirjoituskoneeseen, kiertyy telan ympäri. Oikea yläkulma: päiväys. Rullaan paperia muutaman rivin ylöspäin

Rakas tuntematon

Sitten viivyn hänen kanssaan kirjepaperin kulmalla. Usein on jo pimeää ja maisema vaiennut. Olen ehkä sytyttänyt kynttilän. Remingtonin naputus täyttää tilan.

Selailen usein osoitevihkoani, ajattelen heitä, joille vielä tulisin kirjoittamaan. Katson seuraavan nimen, kuljen ehkä rannalla, odotan sopivaa hetkeä. Joskus jokin lause ilmestyy mieleeni kuin leimaus seuraavaa kirjeensaajaa ajatellessani. Välillä on koen vahvasti, että on kirjoitettava jostakin tietystä asiasta. Rohkeudesta, unelmista, valinnoista. Aavistukset ovat vahvoja ja vaativat tulla kirjoitetuiksi. Välillä jokin minussa jarruttaa, tämähän on henkilökohtaista, voiko näin sanoa?

Entä jos?

Elämä on henkilökohtaista. Luotan intuitiooni, kun kirjoitan. Onko pakko, en tiedä heistä mitään. Haluan kohdata ihmisiä sanoissa eikä kohtaaminen ole aitoa, ellei ole läsnä. On uskallettava olla avoin, sanoa se, mikä sanomista kaipaa.

Viivyn tuntemattoman kanssa kirjepaperilla, ehkä kuvittelen hänet lähelleni. Kuuntelen meitä. Viestissäni on jokin sävy minua, jokin ajatus tätä maailmaa ja aavistus tuntemattomasta, joka jonakin päivänä murtaisi sinetin ja pitelisi kädessään samaa paperia. Tämähän on henkilökohtaista.

 

Viimeinen kirje Annalle

20065290_335576420211092_2937750496523321344_n(1)

Tein kesällä matkan Alppien syliin, kaukaisiin vuoristokyliin ja laaksoihin. Matkalaukkuni pursui kirjepaperia! Mustepullon pakkasin huolellisesti pehmustettuna vaelluskenkien ja muistikirjataskumekon väliin. Ensimmäisen kirjeen kirjoitin jo lentokoneessa, jossakin Euroopan ilmatilassa vailla tarkkaa tietoa sijainnistani, jo muutama unelma hiuksiini takertuneena.

Kun sisareni pysähtyi polun mutkaan valitsemaan sopivaa linssiä, kuvakulmaa, valotusaikaa, minä hapuilin kirjepaperia käsiini. Halusin jakaa maisemaa sanoissa, kirjeissä tuntemattomille. Halusin kertoa elämästä, halusin jakaa joitakin unelmia. Joissakin hetkissä oli niin pakahduttavan kaunista, etten voinut hengittää kirjoittamatta muutamaa riviä muistikirjaani.

Eräänä yönä, kun ikkunani takana kellojaan kilistelevät lampaat olivat kerääntyneet puun alle, painautuneet levolle toisiaan vasten ja maisema oli jo sammutettu, heräsin levottomana. Ehkä uni tulisi kirjeen jälkeen, ehkä vastaanottajakin olisi hereillä, katselisi ikkunasta tietämättä, että kirjoitan hänelle juuri siinä hetkessä.

Avasin vihon, johon olin kirjannut osoitteeni. Seuraavan nimen kohdalla pysähdyin. Annan nimen olin sydämin piirtänyt yli. Hän oli pyytänyt kirjettä jo aivan ensimmäisinä satakirjettä-päivinä ja vain muutama viikko sen jälkeen hänen nuori elämänsä päättyi. Katselin pimeään yöhön, vuoren ääret erottuivat tuskin tummaa taivasta vasten. Ajattelin hänen ihmisiään, heidän suruaan, ikäväänsä. Annan unelmia, kipuakin. Sitä tilaa, josta Anna puuttui; niin monet jäivät kaipaamaan häntä.

Avasin mustepullon varovasti, kastoin kynän kärjen ja asetin sen paperille. Kirjoittaisin jokaisen kirjeen. Annan kirjeen sujauttaisin reppuuni ja kuljettaisin mukanani jonnekin kaukaiseen tuuliseen paikkaan, poluilta syrjään kukkien ja varpujen syliin. Jonakin hetkenä tuuli tarttuisi siihen.

Pimeys pehmeni kun kirjoitin hänen nimensä paperiin, Rakas tuntematon Anna. Levottomuus ja suru hälvenivät.

Taivas oli tähtiä täynnä.

*Annan nimi muutettu

Ajasta, jota ei ole

syreenit

Askeleeni rahisevat hiekkatiellä, maisema pursuu kesää. Ilma on tuoksuista raskas. Kesäilta kevyt kuin kesäilta.

Peltojen jälkeen metsä sulkee huomaansa pienen kylän. Puolet sen taloista on kuin unohtunut tyhjilleen. Ruutuikkunoita peittävät verhot kätkevät taakseen rukin, jonka pyörä on pysähtynyt, räsymatot, joita ei enää astella. Kirjoituspöydän, jonka pinnalle pöly hitaasti laskeutuu.

Viivyn hetken puutarhan laitamilla, päivä hiljenee illaksi. Ajattelen sanoja, joita kirjoituspöydän ääressä on kirjoitettu. Kirjeitä, joihin on kätketty rakkautta ja ikävää. Viestejä jonnekin kauas, tuntemattomille seuduille jossakin itärajalla. Kirjeitä, jotka olivat ainoa yhteys. Kirjoituspöydän laatikkoon unohtunutta viestiä, joka ei koskaan ehtinyt perille.

Kirkonkylällä kuulin, että pihakoivuun osui viime kesänä salama. Siitä se oli leiskunut voimalla talon seinään, mutta ukkosmyrskyssä vettyneet seinät säästyivät. Ikkunankarmit romahtivat, mökin surulliset kasvot.

Uupumatta kukkivat syreenit autioituneen kylän puutarhoissa. Taitan oksan mukaani, kuljen sen tuoksussa ja ajattelen aikaa, joka yhä on.

Valoa paperin läpi

1975

Joskus kirjoittaminen on valon vangitsemista paperille. Valon, jota ei voi kahlita, valon, joka lisääntyy pirstoutuessaan, kuten tuli. Olen elänyt myös sellaisia hetkiä, jolloin on vaikeaa hengittää ilman kirjepaperia; on pakahduttava halu jakaa kokemansa. Antaa musteen valua kynän kärjestä paperille, piirtää hetki sanoiksi.

On hurmaavaa saada kirjoittaa sata kirjettä sellaiselle paperille, jossa valo jo on. Käyttämäni kirjepaperi on vuodelta 1975 ja siihen on vesileimattu Suomen leijona. Ylpeydeksi ja iloksi Suomesta! Kun asetat paperin valoa vasten, saatat nähdä siitä häivähdyksen. Paperilla valo on loppumatonta, kuten kesäyössä on.

Pidän myös siitä ajatuksesta, etteivät pienen pohjalaisen kirjakaupan arkistoihin unohtuneet paperit päätyneet kiiltäväpintaisten mainoslehtien sekaan paperinkeräykseen. Niistä tulee kirjeitä Pohjanmaalta ja ne matkustavat ympäri Suomen.

Kolmas syy, miksi rakastan juuri tätä paperia on se, että leikkaan jokaisen käyttämäni arkin kahtia. Alunperin nämä olivat konseptimallisia, avattuna A3-kokoisia. Kaksi tuntematonta lukee siis oikeastaan samaa paperia, toisistaan tietämättä. Ehkä pitelevät kirjettä valoa vasten, ajattelevat hetken toisiaan.