Sata kirjettä –projekti on pysäyttänyt pohtimaan elämäni kirjeitä. Ensimmäisiä, viimeisiä, poltettuja.

Ensimmäisen kirjeeni tuntemattomalle kirjoitin kymmenenvuotiaana. Istuin lapsuudenkotini yläkerrassa vanhan kirjoituspöydän ääressä, katselin joelle ja pyörittelin lyijykynää käsissäni. Lopulta kirjoitin toistakymmentä sivua. Tuntemattomalle. Minulle itselleni aikuisena.

Kerroin siitä, millaista elämä on nyt ja millaista toivoisin sen olevan myöhemmin. Kirjoitin, miten toivoisin pitäväni kiinni unelmistani. Että uskaltaisin ja voisin olla sellainen kuin olen. Että voisin kirjoittaa ja olla onnellinen. Kirjoitin kesäleiristä ja uintiretkistä.

Suljin kirjeen kuoreen, kasvoin ja odotin. Vailla aavistusta siitä, millaisen matkan kulkisin ennen kuin avaisin kuoren. Millaiseksi minä tulisin. Lapsena pelkäsin hukkaavani unelmani, pelkäsin etten enää näkisi kauneutta elämän pienissä asioissa, etten malttaisi pysähtyä ihmettelemään, miten merkillinen maailma on. Ja jossakin mutkassa minä unohdin.

Eräänä iltana olin aikuinen. Istuin omassa olohuoneessani kirjoituspöydän ääreen ja vastasin kirjeeseen.

Enkä enää pelännyt. Sytytin kynttilän, katselin sen hidasta palamista, pehmeää valoa tummaa iltaa vasten.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s