Ennen kuin olin kirjoittanut ainoatakaan kirjettä, mietin millainen matka sata kirjettä tuntemattomille olisi. Millaisissa hetkissä kirjoittaisin, miltä se tuntuisi.
Ottaa eteensä ilta toisensa jälkeen valkoinen arkki, asettaa kynänsä paperille ja aloittaa. Rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas… Aloittaa aina alusta, uusi paperi, uusi nimi ja kohtaaminen. Väsyisinkö jossain vaiheessä kirjoittamiseen?
Kerroin projektista ystävälle ennen kuin kerroin kaikille. Sanoin, että kenties kyllästyn 43. kirjeen kohdalla. En malttanut ajatella ajatusta loppuun: mitä sitten tekisin kun olisin kyllästynyt. Olin niin innoissani kirjoittamisesta. Päätin kirjoittaa sata kirjettä. Ja sitten kerroin kaikille.
Eräänä iltana istuin kauniin huvilan puutarhassa merenrannalla ja halusin kirjoittaa. Otin laukusta paperia ja yritin. Sommittelin sanoja. Tuskastutti. Ajatukset menivät solmuun ja yritin enemmän.
Käänsin arkin, kirjoitin. Kyllästyin. Ennen kuin tajusinkaan, olin rypistänyt kirjeen ja heittänyt sen ruohikkoon. Ensimmäistä kertaa olin hylännyt kirjeen – tätä en halua lähettää. Tämä ei ole oikein.
Hengitin.
Ilta oli viilenemässä, kiedoin huivia tiukemmin ympärilleni. Kuuntelin lokkien huudot meren yllä.
Lakkasin yrittämästä. Kuuntelin hiipivän yön äänet. Ajattelin tuntematonta, kuuntelin. Otin uuden paperin ja aloin kirjoittaa. Kynä kulki vapaasti paperilla eikä pysähtynyt ennen kuin olin kirjoittanut nimeni alle.
Sinetöin kirjeen puutarhassa, sujautin laukkuuni. Pyöräilin läpi hiipuvan valon ja häviävän maiseman. Seuraavan kirjeen kirjoitin ennen aamiaista. Ilolla.
Ajattelin rutattua paperia ruohikolla. Se oli 43. kirje.
Sata kirjettä 