Joskus kirjoittaminen on valon vangitsemista paperille. Valon, jota ei voi kahlita, valon, joka lisääntyy pirstoutuessaan, kuten tuli. Olen elänyt myös sellaisia hetkiä, jolloin on vaikeaa hengittää ilman kirjepaperia; on pakahduttava halu jakaa kokemansa. Antaa musteen valua kynän kärjestä paperille, piirtää hetki sanoiksi.
On hurmaavaa saada kirjoittaa sata kirjettä sellaiselle paperille, jossa valo jo on. Käyttämäni kirjepaperi on vuodelta 1975 ja siihen on vesileimattu Suomen leijona. Ylpeydeksi ja iloksi Suomesta! Kun asetat paperin valoa vasten, saatat nähdä siitä häivähdyksen. Paperilla valo on loppumatonta, kuten kesäyössä on.
Pidän myös siitä ajatuksesta, etteivät pienen pohjalaisen kirjakaupan arkistoihin unohtuneet paperit päätyneet kiiltäväpintaisten mainoslehtien sekaan paperinkeräykseen. Niistä tulee kirjeitä Pohjanmaalta ja ne matkustavat ympäri Suomen.
Kolmas syy, miksi rakastan juuri tätä paperia on se, että leikkaan jokaisen käyttämäni arkin kahtia. Alunperin nämä olivat konseptimallisia, avattuna A3-kokoisia. Kaksi tuntematonta lukee siis oikeastaan samaa paperia, toisistaan tietämättä. Ehkä pitelevät kirjettä valoa vasten, ajattelevat hetken toisiaan.
Sata kirjettä 