syreenit

Askeleeni rahisevat hiekkatiellä, maisema pursuu kesää. Ilma on tuoksuista raskas. Kesäilta kevyt kuin kesäilta.

Peltojen jälkeen metsä sulkee huomaansa pienen kylän. Puolet sen taloista on kuin unohtunut tyhjilleen. Ruutuikkunoita peittävät verhot kätkevät taakseen rukin, jonka pyörä on pysähtynyt, räsymatot, joita ei enää astella. Kirjoituspöydän, jonka pinnalle pöly hitaasti laskeutuu.

Viivyn hetken puutarhan laitamilla, päivä hiljenee illaksi. Ajattelen sanoja, joita kirjoituspöydän ääressä on kirjoitettu. Kirjeitä, joihin on kätketty rakkautta ja ikävää. Viestejä jonnekin kauas, tuntemattomille seuduille jossakin itärajalla. Kirjeitä, jotka olivat ainoa yhteys. Kirjoituspöydän laatikkoon unohtunutta viestiä, joka ei koskaan ehtinyt perille.

Kirkonkylällä kuulin, että pihakoivuun osui viime kesänä salama. Siitä se oli leiskunut voimalla talon seinään, mutta ukkosmyrskyssä vettyneet seinät säästyivät. Ikkunankarmit romahtivat, mökin surulliset kasvot.

Uupumatta kukkivat syreenit autioituneen kylän puutarhoissa. Taitan oksan mukaani, kuljen sen tuoksussa ja ajattelen aikaa, joka yhä on.

2 kommenttia artikkeliin ”Ajasta, jota ei ole

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s