Tein kesällä matkan Alppien syliin, kaukaisiin vuoristokyliin ja laaksoihin. Matkalaukkuni pursui kirjepaperia! Mustepullon pakkasin huolellisesti pehmustettuna vaelluskenkien ja muistikirjataskumekon väliin. Ensimmäisen kirjeen kirjoitin jo lentokoneessa, jossakin Euroopan ilmatilassa vailla tarkkaa tietoa sijainnistani, jo muutama unelma hiuksiini takertuneena.
Kun sisareni pysähtyi polun mutkaan valitsemaan sopivaa linssiä, kuvakulmaa, valotusaikaa, minä hapuilin kirjepaperia käsiini. Halusin jakaa maisemaa sanoissa, kirjeissä tuntemattomille. Halusin kertoa elämästä, halusin jakaa joitakin unelmia. Joissakin hetkissä oli niin pakahduttavan kaunista, etten voinut hengittää kirjoittamatta muutamaa riviä muistikirjaani.
Eräänä yönä, kun ikkunani takana kellojaan kilistelevät lampaat olivat kerääntyneet puun alle, painautuneet levolle toisiaan vasten ja maisema oli jo sammutettu, heräsin levottomana. Ehkä uni tulisi kirjeen jälkeen, ehkä vastaanottajakin olisi hereillä, katselisi ikkunasta tietämättä, että kirjoitan hänelle juuri siinä hetkessä.
Avasin vihon, johon olin kirjannut osoitteeni. Seuraavan nimen kohdalla pysähdyin. Annan nimen olin sydämin piirtänyt yli. Hän oli pyytänyt kirjettä jo aivan ensimmäisinä satakirjettä-päivinä ja vain muutama viikko sen jälkeen hänen nuori elämänsä päättyi. Katselin pimeään yöhön, vuoren ääret erottuivat tuskin tummaa taivasta vasten. Ajattelin hänen ihmisiään, heidän suruaan, ikäväänsä. Annan unelmia, kipuakin. Sitä tilaa, josta Anna puuttui; niin monet jäivät kaipaamaan häntä.
Avasin mustepullon varovasti, kastoin kynän kärjen ja asetin sen paperille. Kirjoittaisin jokaisen kirjeen. Annan kirjeen sujauttaisin reppuuni ja kuljettaisin mukanani jonnekin kaukaiseen tuuliseen paikkaan, poluilta syrjään kukkien ja varpujen syliin. Jonakin hetkenä tuuli tarttuisi siihen.
Pimeys pehmeni kun kirjoitin hänen nimensä paperiin, Rakas tuntematon Anna. Levottomuus ja suru hälvenivät.
Taivas oli tähtiä täynnä.
Sata kirjettä 