Katson paperia valoa vasten. Kirjepaperi sukeltaa pää edellä kirjoituskoneeseen, kiertyy telan ympäri. Oikea yläkulma: päiväys. Rullaan paperia muutaman rivin ylöspäin
Rakas tuntematon
Sitten viivyn hänen kanssaan kirjepaperin kulmalla. Usein on jo pimeää ja maisema vaiennut. Olen ehkä sytyttänyt kynttilän. Remingtonin naputus täyttää tilan.
Selailen usein osoitevihkoani, ajattelen heitä, joille vielä tulisin kirjoittamaan. Katson seuraavan nimen, kuljen ehkä rannalla, odotan sopivaa hetkeä. Joskus jokin lause ilmestyy mieleeni kuin leimaus seuraavaa kirjeensaajaa ajatellessani. Välillä on koen vahvasti, että on kirjoitettava jostakin tietystä asiasta. Rohkeudesta, unelmista, valinnoista. Aavistukset ovat vahvoja ja vaativat tulla kirjoitetuiksi. Välillä jokin minussa jarruttaa, tämähän on henkilökohtaista, voiko näin sanoa?
Entä jos?
Elämä on henkilökohtaista. Luotan intuitiooni, kun kirjoitan. Onko pakko, en tiedä heistä mitään. Haluan kohdata ihmisiä sanoissa eikä kohtaaminen ole aitoa, ellei ole läsnä. On uskallettava olla avoin, sanoa se, mikä sanomista kaipaa.
Viivyn tuntemattoman kanssa kirjepaperilla, ehkä kuvittelen hänet lähelleni. Kuuntelen meitä. Viestissäni on jokin sävy minua, jokin ajatus tätä maailmaa ja aavistus tuntemattomasta, joka jonakin päivänä murtaisi sinetin ja pitelisi kädessään samaa paperia. Tämähän on henkilökohtaista.
Sata kirjettä 