Remingtonissa ei ole huutomerkkiä

Katuvalot ovat jo sammuneet ja maisema on vaiti. Rullaan paperin Remingtonin telalle ja alan kirjoittaa. Suloinen säksätys täyttää tilan.

Remingtonissa on kaikki. Ääkkösetkin, vaikka se valmistettiin vuonna 1939 jossakin valtamerten takana. Mutta silloin kun haluaisin painottaa sanomaani huutomerkillä, nostan käteni pyöreiltä näppäimiltä ja etsin. Huutomerkkiä ei löydy, ei edes pystyviivaa, jonka voisin lyödä pisteen ylle. Joten huutomerkki jää lyömättä paperiin.

Jätän tilalle hiljaisuutta. En edes pistettä vaan tyhjän tilan. Vaihdan riviä ja aloitan uuden virkkeen.

Toisinaan hiljaisuus voimistaa sanojamme huutoa enemmän

Eilen kirjoitin täällä

Rakastan kirjoittaa maisemassa. Joitakin paikkoja on oikeastaan helpompaa kokea, kun on mukana kirjepaperia ja voi hengittää tekstin kautta. Hetkessä, jossa pysähtyy ja nostaa katseensa paperista ja näkee maiseman avautuvan edessään, on vaikea olla olematta onnellinen. Ja onneksi ei tarvitse. Murheen kantaa yksinkin, sanovat, mutta iloon tarvitaan kaksi. Haluaisin jakaa kanssasi kaikki maisemat.

On hurmaavaa huomata, miten erilaiset näkymät ohjaavat ajatuksiamme. Kiinnitymme johonkin yksityiskohtaan, joka äkkiä avautuu vertauskuvallisella tasolla. Ja hetkessä ymmärrämme maailmaa taas vähän enemmän. Maisema jättää jälkensä tekstiin. Teksti jättää jälkensä maisemaan.  Olen onnellinen, että kirjoitin juuri tässä.

Yhtälailla kuin maisema, myös ihmiset avaavat silmiämme eri tavoin. Tie näyttää aina erilaiselta riippuen siitä, kenen kanssa kuljemme. Teemme huomioita matkasta, kuljemme hiljaa. Äkkiä puusta rävähtää lintu, joka keskeyttää lauseen. Kohta olemme jo toisaalla.

Sydän läkähtyy

Ensimmäiset kirjeet polttelivat sormilla kuin salaisuudet. Postikonttorissa pyysin saada leimata kirjeet. Tarkistin päiväyksen, painoin pyöreän leimasimen mustetyynyyn ja kuoren ylänurkkaan. Annoin viestini postin kuljetettavaksi, tuntui vähän haikealta. Seuraavana päivänä he löytäisivät kirjeeni, pitelisivät samaa paperia käsissään. Lukisivat.

Koko päivän minä ajattelin heitä. He eivät vielä tienneet, että kirje oli jo matkalla, minä olin jo kirjoittanut. Ajattelin sitä hetkeä, jolloin he poimivat kirjeeni postin seasta. Paperi kahahtaa avautuessaan ja me kohtaamme jälleen.

Illalla alan pelätä. Mitä he sanoisivat? Millaisessa maailmassa he lukisivat sanojani? Entä jos minä sanoin jotakin väärin.

Sitten näen hymyn. Ensimmäinen kirje on löytänyt perille. Hän kiittää kuvan kanssa. Ja hymyn.

Kirje itsessään oli halaus, hän kirjoittaa, sydän läkähtyy.

Ja minun.

Sen illan leijailen kirjepaperin kulmalla ja olen hyvin onnellinen. Myöhemmin sain lukea uusia ihania sanoja, luen niitä yhä uudelleen. Yksi kerrallaan kirjeet löytävät perille. Ja niin monta vielä kirjoittamatta.

Sydän läkähtyy.

Kirjeitä sinulle

Eräänä iltana päätin kirjoittaa toisenkin kirjeen jollekin tuntemattomalle. Ajatus kohtaamisesta kirjepaperilla tuntui minusta hyvältä ja kauniilta. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa kaikille. On vuosi 2017, Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Kirjoittaisin sata! #satakirjettä tuntemattomille. Tämä olisi minun tapani juhlia Suomea ja sen hurmaavaa kieltä!

Minna Canthin päivänä kuiskasin varovasti Twitteriin nopeasti juoksevaan virtaan, että voisin kirjoittaa sinulle, jos tahdot. Minua jännitti, en ollut varma haluaisiko kukaan lukea minun sanojani. Samana iltana olin kirjoittanut vihkooni kolmekymmentä osoitetta. Seuraavana iltana kirjoitin ensimmäiset kirjeeni. Taitoin ne varovasti kirjekuoreen ja sinetöin punaisella sinettivahalla.

Mikael Agricolan päivänä nimiä oli sata. Rullasin paperin vanhaan Remingtoniini ja aloin kirjoittaa.

Ensimmäinen kirjeeni tuntemattomalle

Sata kirjettä –projekti on pysäyttänyt pohtimaan elämäni kirjeitä. Ensimmäisiä, viimeisiä, poltettuja.

Ensimmäisen kirjeeni tuntemattomalle kirjoitin kymmenenvuotiaana. Istuin lapsuudenkotini yläkerrassa vanhan kirjoituspöydän ääressä, katselin joelle ja pyörittelin lyijykynää käsissäni. Lopulta kirjoitin toistakymmentä sivua. Tuntemattomalle. Minulle itselleni aikuisena.

Kerroin siitä, millaista elämä on nyt ja millaista toivoisin sen olevan myöhemmin. Kirjoitin, miten toivoisin pitäväni kiinni unelmistani. Että uskaltaisin ja voisin olla sellainen kuin olen. Että voisin kirjoittaa ja olla onnellinen. Kirjoitin kesäleiristä ja uintiretkistä.

Suljin kirjeen kuoreen, kasvoin ja odotin. Vailla aavistusta siitä, millaisen matkan kulkisin ennen kuin avaisin kuoren. Millaiseksi minä tulisin. Lapsena pelkäsin hukkaavani unelmani, pelkäsin etten enää näkisi kauneutta elämän pienissä asioissa, etten malttaisi pysähtyä ihmettelemään, miten merkillinen maailma on. Ja jossakin mutkassa minä unohdin.

Eräänä iltana olin aikuinen. Istuin omassa olohuoneessani kirjoituspöydän ääreen ja vastasin kirjeeseen.

Enkä enää pelännyt. Sytytin kynttilän, katselin sen hidasta palamista, pehmeää valoa tummaa iltaa vasten.

Miksi kirjoitan kirjeitä tuntemattomille?

Ehkä kaikki lähti siitä talvisesta illasta, jolloin istuin kirjoituspöytäni ääressä ja kirjoitin kirjettä ystävälleni vieraaseen kaupunkiin. Olin kirjeessä lähellä häntä, muistelin kymmenvuotista ystävyyttämme, sanoin asioita, joita en aiemmin ollut sanonut. Taitoin paperin huolellisesti, vahvistin taitoksen etusormellani ja suljin kuoren.

Minulla ei ollut ystäväni uutta osoitetta, ja halusin yllättää, joten etsin kadunnimen itse. Liimasin kirjekuoren kulmaan postimerkin ja kävelin läpi pimeän illan postiin. Lähetin kirjeeni matkaan ja hymyilin.

Muutaman päivän kuluttua tuntematon ihminen selaa postiaan, lajittelee mainoksia ja laskuja. Löytää kirjeeni. Avaa kirjekuoren, lukee nimensä ja ensimmäiset rivit. Vähitellen hän käsittää, ettei kirje olekaan hänelle. Kirjeeni on päätynyt ihmiselle, jolla on sama nimi kuin ystävälläni. He asuvat samassa kaupungissa eivätkä tiedä toisistaan mitään.

Tuntematon ihminen sulkee kirjeen takaisin kuoreen. Ja päättää etsiä kirjeen oikean vastaanottajan. Ja lopulta he tapaavat ystäväni kanssa kaupungilla ja kirje saapuu perille.

Silloin minä istun kotona ja mietin henkilökohtaista kirjettäni, jonka on lukenut joku tuntematon. Ja sitä tuntematonta, joka on saanut väärän kirjeen. Joka kokee olevansa väärä vastaanottaja. Sytytän kynttilän ja istun alas. Otan mustekynän ja kirjepaperia ja alan kirjoittaa hänelle. Tuntemattomalle vastaanottajalle. Tämä kirje on oikea.