Päivä, jona minusta tuli tuntematon

FullSizeRender

Haluaisin lähettää teille kirjeen, hän kirjoittaa. Allekirjoituksena etunimi.

Minua teititellään. Minua hämmentää. Olen satunnainen ohikulkija kirjastonkäytävillä, tuntemattomien kaupunkien kaduilla. Hän haluaa kirjoittaa minulle. Olen kukatahansa. Postilaatikosta pudonnut nimikyltti.

Ehkä hänen kaupungissaan on jo pimeää, ehkä hän kirjoittaa minulle juuri nyt.

Kun kyllästyin kirjoittamiseen

18644838_116255822288807_4637779916140576768_n(1)

Ennen kuin olin kirjoittanut ainoatakaan kirjettä, mietin millainen matka sata kirjettä tuntemattomille olisi. Millaisissa hetkissä kirjoittaisin, miltä se tuntuisi.

Ottaa eteensä ilta toisensa jälkeen valkoinen arkki, asettaa kynänsä paperille ja aloittaa. Rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas tuntematon, rakas… Aloittaa aina alusta, uusi paperi, uusi nimi ja kohtaaminen. Väsyisinkö jossain vaiheessä kirjoittamiseen?

Kerroin projektista ystävälle ennen kuin kerroin kaikille. Sanoin, että kenties kyllästyn 43. kirjeen kohdalla. En malttanut ajatella ajatusta loppuun: mitä sitten tekisin kun olisin kyllästynyt. Olin niin innoissani kirjoittamisesta. Päätin kirjoittaa sata kirjettä. Ja sitten kerroin kaikille.

Eräänä iltana istuin kauniin huvilan puutarhassa merenrannalla ja halusin kirjoittaa. Otin laukusta paperia ja yritin. Sommittelin sanoja. Tuskastutti. Ajatukset menivät solmuun ja yritin enemmän.

Käänsin arkin, kirjoitin. Kyllästyin. Ennen kuin tajusinkaan, olin rypistänyt kirjeen ja heittänyt sen ruohikkoon. Ensimmäistä kertaa olin hylännyt kirjeen – tätä en halua lähettää. Tämä ei ole oikein.

Hengitin.

Ilta oli viilenemässä, kiedoin huivia tiukemmin ympärilleni. Kuuntelin lokkien huudot meren yllä.

Lakkasin yrittämästä. Kuuntelin hiipivän yön äänet. Ajattelin tuntematonta, kuuntelin. Otin uuden paperin ja aloin kirjoittaa. Kynä kulki vapaasti paperilla eikä pysähtynyt ennen kuin olin kirjoittanut nimeni alle.

Sinetöin kirjeen puutarhassa, sujautin laukkuuni. Pyöräilin läpi hiipuvan valon ja häviävän maiseman. Seuraavan kirjeen kirjoitin ennen aamiaista. Ilolla.

Ajattelin rutattua paperia ruohikolla. Se oli 43. kirje.

Ensimmäiset piirrot

IMG_2051

Meri kohisi kallioita vasten ja päivä oli auringonkevyt. Askeleni rannalla yhtä kevyet.  Kalliosyvänteessä valo osui johonkin valkeaan. Poimin lokinsulan käteeni.

Illalla tunnustelin sulan sileää pintaa, sen kosketusta tuskin tunsi.  Himmeässä valossa tarkastelin sen kapeaa kärkeä. Otin veitsen käteeni ja vuolin sulan terän auki. Hipaisu musteen pintaan ja sulka varovasti paperia vasten.

Ensimmäiset piirrot kuin taikaa! Kynäni toimii! Voimalintuni sulka. Yksinkertaista ja vahvaa.

Sellaisen äärellä, jota rakastan. Maailman äärillä tai kirjoituspöytäni ääressä. On niin paljon kaunista ja hurmaavaa. Vapaudessaan lentävän pudonnut sulka. Jaettavaksi asti.

Remingtonissa ei ole huutomerkkiä

FullSizeRender

Katuvalot ovat jo sammuneet ja maisema on vaiti. Rullaan paperin Remingtonin telalle ja alan kirjoittaa. Suloinen säksätys täyttää tilan.

Remingtonissa on kaikki. Ääkkösetkin, vaikka se valmistettiin vuonna 1939 jossakin valtamerten takana. Mutta silloin kun haluaisin painottaa sanomaani huutomerkillä, nostan käteni pyöreiltä näppäimiltä ja etsin. Huutomerkkiä ei löydy, ei edes pystyviivaa, jonka voisin lyödä pisteen ylle. Joten huutomerkki jää lyömättä paperiin.

Jätän tilalle hiljaisuutta. En edes pistettä vaan tyhjän tilan. Vaihdan riviä ja aloitan uuden virkkeen.

Toisinaan hiljaisuus voimistaa sanojamme huutoa enemmän

Eilen kirjoitin täällä

18381032_206097496566819_7127815990867394560_n(1)Rakastan kirjoittaa maisemassa. Joitakin paikkoja on oikeastaan helpompaa kokea, kun on mukana kirjepaperia ja voi hengittää tekstin kautta. Hetkessä, jossa pysähtyy ja nostaa katseensa paperista ja näkee maiseman avautuvan edessään, on vaikea olla olematta onnellinen. Ja onneksi ei tarvitse. Murheen kantaa yksinkin, sanovat, mutta iloon tarvitaan kaksi. Haluaisin jakaa kanssasi kaikki maisemat.

On hurmaavaa huomata, miten erilaiset näkymät ohjaavat ajatuksiamme. Kiinnitymme johonkin yksityiskohtaan, joka äkkiä avautuu vertauskuvallisella tasolla. Ja hetkessä ymmärrämme maailmaa taas vähän enemmän. Maisema jättää jälkensä tekstiin. Teksti jättää jälkensä maisemaan.  Olen onnellinen, että kirjoitin juuri tässä.

Yhtälailla kuin maisema, myös ihmiset avaavat silmiämme eri tavoin. Tie näyttää aina erilaiselta riippuen siitä, kenen kanssa kuljemme. Teemme huomioita matkasta, kuljemme hiljaa. Äkkiä puusta rävähtää lintu, joka keskeyttää lauseen. Kohta olemme jo toisaalla.

Sydän läkähtyy

17438008_417707748580823_8979739170880618496_n

Ensimmäiset kirjeet polttelivat sormilla kuin salaisuudet. Postikonttorissa pyysin saada leimata kirjeet. Tarkistin päiväyksen, painoin pyöreän leimasimen mustetyynyyn ja kuoren ylänurkkaan. Annoin viestini postin kuljetettavaksi, tuntui vähän haikealta. Seuraavana päivänä he löytäisivät kirjeeni, pitelisivät samaa paperia käsissään. Lukisivat.

Koko päivän minä ajattelin heitä. He eivät vielä tienneet, että kirje oli jo matkalla, minä olin jo kirjoittanut. Ajattelin sitä hetkeä, jolloin he poimivat kirjeeni postin seasta. Paperi kahahtaa avautuessaan ja me kohtaamme jälleen.

Illalla alan pelätä. Mitä he sanoisivat? Millaisessa maailmassa he lukisivat sanojani? Entä jos minä sanoin jotakin väärin.

Sitten näen hymyn. Ensimmäinen kirje on löytänyt perille. Hän kiittää kuvan kanssa. Ja hymyn.

Kirje itsessään oli halaus, hän kirjoittaa, sydän läkähtyy.

Ja minun.

Sen illan leijailen kirjepaperin kulmalla ja olen hyvin onnellinen. Myöhemmin sain lukea uusia ihania sanoja, luen niitä yhä uudelleen. Yksi kerrallaan kirjeet löytävät perille. Ja niin monta vielä kirjoittamatta.

Sydän läkähtyy.

Kirjeitä sinulle

Eräänä iltana päätin kirjoittaa toisenkin kirjeen jollekin tuntemattomalle. Ajatus kohtaamisesta kirjepaperilla tuntui minusta hyvältä ja kauniilta. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa kaikille. On vuosi 2017, Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Kirjoittaisin sata! #satakirjettä tuntemattomille. Tämä olisi minun tapani juhlia Suomea ja sen hurmaavaa kieltä!

Minna Canthin päivänä kuiskasin varovasti Twitteriin nopeasti juoksevaan virtaan, että voisin kirjoittaa sinulle, jos tahdot. Minua jännitti, en ollut varma haluaisiko kukaan lukea minun sanojani. Samana iltana olin kirjoittanut vihkooni kolmekymmentä osoitetta. Seuraavana iltana kirjoitin ensimmäiset kirjeeni. Taitoin ne varovasti kirjekuoreen ja sinetöin punaisella sinettivahalla.

Mikael Agricolan päivänä nimiä oli sata. Rullasin paperin vanhaan Remingtoniini ja aloin kirjoittaa.