Ensimmäiset kirjeet polttelivat sormilla kuin salaisuudet. Postikonttorissa pyysin saada leimata kirjeet. Tarkistin päiväyksen, painoin pyöreän leimasimen mustetyynyyn ja kuoren ylänurkkaan. Annoin viestini postin kuljetettavaksi, tuntui vähän haikealta. Seuraavana päivänä he löytäisivät kirjeeni, pitelisivät samaa paperia käsissään. Lukisivat.
Koko päivän minä ajattelin heitä. He eivät vielä tienneet, että kirje oli jo matkalla, minä olin jo kirjoittanut. Ajattelin sitä hetkeä, jolloin he poimivat kirjeeni postin seasta. Paperi kahahtaa avautuessaan ja me kohtaamme jälleen.
Illalla alan pelätä. Mitä he sanoisivat? Millaisessa maailmassa he lukisivat sanojani? Entä jos minä sanoin jotakin väärin.
Sitten näen hymyn. Ensimmäinen kirje on löytänyt perille. Hän kiittää kuvan kanssa. Ja hymyn.
Kirje itsessään oli halaus, hän kirjoittaa, sydän läkähtyy.
Ja minun.
Sen illan leijailen kirjepaperin kulmalla ja olen hyvin onnellinen. Myöhemmin sain lukea uusia ihania sanoja, luen niitä yhä uudelleen. Yksi kerrallaan kirjeet löytävät perille. Ja niin monta vielä kirjoittamatta.
Sydän läkähtyy.
Sata kirjettä 